Aloitetaan esitutkinnan lopettamisesta. Yleisin syy lienee se, ettei epäillyn henkilöllisyys ole tiedossa. Poliisin resurssit selvittää henkilöllisyyttä ovat rajalliset, eikä heillä ole aikaa lähteä etsimään näpistelijöitä. Tämä on aivan ymmärrettävää.
Toisinaan esitutkinta lopetetaan kuitenkin ”vähäisyysperusteella”, joka tarkoittaa sitä, että teko on vähäinen, eikä ”tärkeä yleinen tai yksityinen etu vaadi syytteen nostamista”. Näissä tapauksissa tekijä on yleensä jäänyt verekseltään kiinni ja teko itsessään on selvästi osoitettavissa. Poliisi tekee kuitenkin syyttäjälle esitutkintalain mukaisen esityksen vähäisyysperusteisesta tutkinnan päättämisestä, jonka syyttäjä hyväksyy. Näyttää siltä, että jos yrittäjä asianomistajana ei suostu rangaistusmääräysmenettelyyn, ottaa hän riskin vähäisyysperusteisesta esitutkinnan päättämisestä. Viesti näpistelijälle on selvä: teosta ei seuraa mitään rangaistusta.
Kolmas syy esitutkinnan lopettamiseen on konkurrenssiperuste, eli se, että epäillyllä on jo niin paljon rikoksia tutkinnassa, että näpistys ei tulisi olennaisesti lisäämään kokonaisrangaistuksen määrää. Eri rikoksista määrätään yhteinen rangaistus, jolle on laissa määritelty enimmäismäärät. Esimerkiksi yhteinen sakkorangaistus voi olla enintään 240 päiväsakkoa. Yhteinen vankeusrangaistus voi ylittää ankarimmin rangaistavan yksittäisen teon enimmäisrangaistuksen 1–3 vuodella rangaistuksen ankaruuden mukaan.
Entä syyttämättä jättäminen? Nähdäkseni yleisin peruste syyttämättä jättämiselle on edellä esitutkinnan kohdalla mainittu konkurrenssiperuste. Tekijällä on niin paljon kaikkea vastattavanaan, ettei näpistys enää vaikuttaisi rangaistukseen. Myös teon vähäisyys voi johtaa syyttämättä jättämiseen. Erikoisin näkemäni syyttäjän ilmaisema vähäisyysperuste oli se, että ”oikeushenkilön vahingonsietokyky on suurempi kuin yksityishenkilön” – eli syyttäjän mukaan yritykseltä saa varastaa. Logiikka on samaa luokkaa kuin ex-ministerillä, joka sallisi ruoan varastamisen.
Joskus käy niin, että poliisi tutkii ja syyttäjä syyttää, mutta tuomioistuin jättää tuomitsematta. Yleensä kyse ei ole näytöstä, vaan joko vähäisyydestä, tekijän alaikäisyydestä tai konkurrenssista. Samat perusteet pätevät siis kaikissa vaiheissa. Asiassa on nyt parikin kyseenalaista puolta: viesti rosvolle on selvä, tekoa ei ole noteerattu ja toisaalta kauppiaan mahdolliset selvittelykulut jäävät tämä omaksi tappioksi. Selvän asian tutkiminen, syyttäminen ja tuomitseminen antaisivat signaalin siitä, että yhteiskunta ei suvaitse varkautta.
Ymmärrän hyvin resurssipulasta kärsivän poliisin tilanteen ja toisaalta myös tuomioistuimen kokonaisharkintaan perustuvat ratkaisut, jotka voidaan alistaa muutoksenhaulle. Syyttäjien toiminta kaipaisi kuitenkin selvää ryhtiliikettä. On vaikea uskoa, että yksittäiseen näpistykseen liittyvien selvien vaatimusten ajaminen osana rikosprosessia olisi erityisen kuormittava tehtävä. Syyttäjän rooliin ei pitäisi myöskään kuulua oikeuspoliittisten linjojen muovaaminen.
Mikä ratkaisuksi? Aloitetaan siitä, että teoista on oltava seurauksia. Seuraus voi olla rikosoikeudellinen rangaistus, tai kaupan alan pitkään toivoma yrityslähestymiskielto, josta Ruotsissa on hyvät kokemukset usean vuoden ajalta. Kaupan liiton johtava asiantuntija Terhi Kuljukka-Rabb ja Palvelualojen ammattiliitto PAMin työympäristöasiantuntija Erika Kähärä kirjoittivat yhteisen näkemyksensä myymälävarkauksista ja häirinnästä (HS mielipide 13.5.2024). He totesivat, että “yhteiskuntana meillä ei enää ole varaa antaa muuta viestiä kuin että epäasiallisella käyttäytymisellä toisen ihmisen työpaikalla on vakavat seuraukset”. Voiko tuota paremmin enää ilmaista?
Mikko Ahtola
K-kauppiasliiton järjestöpäällikkö
